Yhtä alamäkeä on ollut elo lauantain jälkeen. Ilman sen suurempaa vuodatusta voin todeta, että tänä aamuna oli jo pikkiriikkisen helpompaa. Ehkä tämä on sitä valmistumisen aiheuttamaa tyhjyyttä, ehkä jo kauan kytenyttä tunnetta siitä että ei ole tietoa mitä tässä elämässä on tarkoitus tehdä. Päämäärättömyyttä. Puhumattakaan asioista jotka lähipiirissä eivät ole kohdallaan, mutta joita on lähes mahdoton saada kuntoon. Ne painavat mieltä maanrakoon ja paras olisikin olla ajattelematta, mutta minkäs teet kun en osaa teeskennellä että kaikki olisi hienosti.

Yksi päämäärä elämälle, kiitos.

Eittämättä suurimmat alakulon aiheuttajat ovat

• Työ jossa en tunne viihtyväni. Saan hommat joten kuten hoidettua, työkaverit on kivoja ja puitteetkin ihan jees, mutta suurimman osan aikaa en vaan halua tulla tänne aamuisin.
• Kyvyttömyys auttaa pahassa tilanteessa olevaa perheenjäsentä. Pitäisi osata päästää irti, jotta oma elämänilo ei kokonaan katoaisi.
• Tavoitteiden puute. Sitä on aika tuuliajolla kun tuntuu että ei ole mitä odottaa.

Miten selvittää itselleen mitä haluaa? Kaikki on lopulta kuitenkin itsestä kiinni. Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin työnhausta pitäisi tehdä ykkösprioriteetti, sillä jos pitäisin työstäni vähän enemmän niin suurin osa viikosta ei menisi niin alakuloisissa tunnelmissa kuin nykyään, jolloin vain odotan että pääsisi jo kotiin tai olen jopa jollain tasolla iloinen jos sairastun. Koska silloin ei tarvitse tulla töihin. Surullista eikö?

Huomenna alkaa kesälomani eka viikko. Loput kolme pidän vasta elo-syyskuun vaihteessa jolloin lähetään kolmeksi viikoksi läntiseen Eurooppaan. Edes ajatus viikon vapaasta ei tällä viikolla ole nostanut mielialaa. Kyllä nyt tarvitaan joku isompi elämänmuutos, joku jota kohti kurkottaa, joku onnenpotku. Haluan päästä takaisin mäen päälle ja pystyttää sinne talon.