Jostain kumman syystä tänä iltana iski jälleen ahistus gradun etenemättömyydestä, vaikka tiedän että tässä on isompiakin asioita murehdittavana. Mutta silti. Yhtään ei se ole edistyny tällä viikolla. Ahistaa.

Samoin ahistaa liikkumattomuus mitä on nyt jatkunu jo monta viikkoa. Pitäis päästä hikoilemaan kunnolla; kotona venyttely ei oikein riitä. Motivuskortti anoo lataamista, mutta vielä on selvittämättä miten sen taas halvimmalla sais tehtyä. Saamattomuutta sekin että olin ajatellut meneväni illalla pyörälenkille, mutta kotisohva veikin voiton. Nyt se on siirretty aamuksi, josko minä muka sitten la-aamuna saan lähettyä. Mutta saattaa tuo onnistuakin, kun nyt äiti on käymässä ja sen takia mennään aika ajoissa petiin -> helpompi herätä aamulla.

Tiedän että ainut ahistus just nyt pitäs olla D ja sen sairaalassaolo, mutta kun se voi paremmin päivä päivältä, ja luulen että shokki onnettomuudesta on mun kohalta vähä helpottanu. Enhän minä muuten pystyis käymään siellä sairaalassa ja kattomaan sitä siinä makaamassa itkemättä. Mutta tänään pystyin:) Ja musta se on hyvä asia. Osoittaa jonkinlaista vahvuutta munkin puolelta, ehkä jotain mitä en uskonu itessä olevan. Oon niin tottunu siihen että D is my rock, kallio johon turvata. Nyt kun tables are turned, olen yllätyksekseni huomannut että myös minä kykenen olemaan toiselle tukena, ja turvanakin.

Nyt ootan vain, että pääsen käpertymään sohvan nurkkaan, kädessä kupponen kuumaa ja kattomaan perjantai-iltojen vakion: Law&Order, joista tällä hetkellä näytetään Criminal Intent-spin offia

missä kaikista paras Det. Goren on aina selvillä tapahtumien oikeasta tolasta. Ja kun se vielä selvittää jutut suurimmaksi osaksi päässään. Oikea modern day Hercule Poirot!:)

Bonne nuit!