Nimittäin jonkin sortin suru ja epätoivo. Aamulla heräsin ennen kellonsoittoa jo 7 aikaan, vain 6 tunnin unien jälkeen. En halunnut nousta, joten  koitin kovasti vielä unia nähdä. Mutta ei niin ei. Tuntia myöhemmin soittaa D:n äiti suuren meren takaa ja  odotti uutisia. Niitä ei vielä siinä vaiheessa ollut. Lupasin soittaa illalla.
Pakko kai se oli nousta ylös. Sitten soittamaan hotelliin (piti vloppuna mennä Treelle), risteilyfirmaan (piti mennä syyskuussa Välimerelle) ja poliisille (saako paha kuski palkkansa?), sitten mun porukat molemmat soittaa + isoveli. Monta tuntia puhelimessa tapahtuneen tiimoilta. Vähemmästäkin rupeaa vapisuttaan. Tärinästä huolimatta sain puettua ja lähettyä kullan luo.

Leikkaus oli mennyt hyvin, ainut juttu oli, että eivät pystyneet sulkemaan haavaa kun reisi oli niin turvonnu. Se on nyt sitte pari päivää auki(!) kunnes turvotus laskee ja se pystytään ompelemaan kiinni. Siitä hyvästä pari ekstrapäivää sairaalassa:(.
Kaikesta tästä johtuen lensi äitini sitten tänne avuksi. ... En osaa oikein edes sanoiksi pukea miltä se tuntuu. Vaikka tiedän että hyvää vaan tarkottaa ja tahtoo olla avuksi jne. Mutta kun ohjat on heti multa poissa = ikäauktoriteetti rules, tulee sellanen olo, että mikä minä tässä kuviossa sitten oikein olen jos en lähin ihminen D:lle (Suomessa siis, onhan perhe meren takana).
Ei siinä muuten mitään jos kyse olis parista päivästä, mutta kun paluulippua ei edes ole vielä! ei saa ymmärtää väärin, meillä on ihan hyvät välit äitin kanssa, mutta kun ollaan niin samanlaisia(kai?) niin koko ajan meinaa olla keskustelua siitä että kuka on oikeassa tai kuka saa päättä. Vaikka kuinka oon jo aikuinen, niin kai sitä on aina oman vanhempansa silmissä lapsi.

En tiedä. Miten tästä selvitään? Sairaalassa kaikki kyllä hoituu, mutta miten sitten kotona? Voi kun olisinkin vielä pelkkä opiskelija niin voisin itse olla kotona koko ajan tykönä ja auttaa. Mutta töistä ei oikein voi olla kuukautta poissa. Varsinkin kun olin koko heinäkuun just.
Huomenna on uusi päivä.